Victoria Aveyardin Punainen kuningatar aloitti megasuositun Hopea-trilogian, josta ilmestyi nyt suomeksi toinen osa Lasinen miekka. Aveyard kirjoittaa YA-fantasiaseikkailua ja kolmiodraamaa vahvasti Nälkäpelin hengessä. Vallankumoukselliset, brändisodankäynti, valinnan tekeminen liian monen komistuksen välillä: kaikki tämä kuulostaa jotenkin tutulta. Aveyard kuitenkin sekoittaa dystopiaan aimo annoksen fantasiaa.
Hopea-trilogian maailmassa valtaa pitävät kirjaimellisesti hopeaveriset ylimykset, joilla on myös synnynnäisiä taikavoimia. Tavallinen punaverinen rahvas elää kurjissa oloissa ja tarjoaa tykinruokaa valtakunnan alituiseen käymissä sodissa. Päähenkilö Mare on suuresta köyhästä perheestä ja hakee lisätienestiä taskuvarkaana. Suurin osa veljistä on joutunut sotaan, ja samaa kohtaloa pelkäävät myös Mare ja hänen paras ystävänsä.
Kuten tällaisissa kirjoissa aina, käy ilmi, että Mare ei ole mikään tavallinen köyhä tyttö. Hän saa tilaisuuden tarjoilla palatsin juhlissa kesken seremonian, jossa prinssille valitaan kihlattua. Hopeaveriset leidit kamppailevat taikavoimin keskenään, kun Mare yllättäen huomaa pystyvänsä hallitsemaan sähköä. Punaisessa kuningattaressa hän yrittää valita sekä kahden prinssin että kapinallisuuden välillä.
Kuten usein trilogian toisessa osassa, Lasisessa miekassa ollaan enemmän liikkeellä. Maren päästä on luvattu palkkio, tunne-elämä on vielä entistä pahemmin sotkussa ja kapinallisten juonittelut ja taistelut täydessä käynnissä. Kysymykset moraalista nostavat myös päätään. Mitä on oikein tehdä aatteensa edestä ja kehen voi luottaa? Kokonaisuudessaan Lasinen miekka oli epäyhtenäisempi ja heikompi kuin edeltäjänsä, jossa oli paremmat juonenkäänteet, mutta kirja herätti kyllä halun lukea trilogia loppuun.
Helmet-lukuhaaste 47: Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit
(28 ja 31)
Arvio:***
Siniset helmet 