Margaret Rogerson: Kirjojen tytär. Karisto, 2020. Suomentaja: Mika Kivimäki
Margaret Rogersonin Kirjojen tytär on melkolailla Archie Greenen maailman päivitys isommille lukijoille yhdistettynä Diana Wynne Jonesin Liikkuvasta linnasta poimittuihin juonikuvioihin: Archie Greenen tapaan keskiössä ovat maagiset kirjastot ja niiden loitsukirjat, joita pahat velhot himoavat; Liikkuvan linnan tavoin jossakin kohtaa tarinaa peitetyönä siivoileva päähenkilötyttö suhtautuu ensin epäluuloisesti pahana pitämäänsä nuoreen, taikuutensa vekkulilta demonilta saavaan velhoon, mutta kaksikon suhde alkaa sitten muuttua lämpimämmäksi. Rogerson ei siis varsinaisesti tarjoa lukijalleen yllätyksiä, mutta käänteiden ennalta-arvattavuudesta huolimatta huumori, seikkailu ja romantiikka toimivat ja kokonaisuus on varsin nautittava fantasiaseikkailu.
Kirjojen tyttären toiminnallinen aloitus epäilemättä kiskaisee monet lukijat heti mukaansa, mutta minua romaanin alkupuolen kliseisyys ei oikein viehättänyt. Orpona taikakirjaston kasvatiksi päätynyt Elisabeth ei halua mitään muuta kuin opetella kirjojen vartijaksi, mutta sitten kirjastossa tapahtuu sabotaasi, Elisabeth törmää ruumiiseen ja joutuu syytetyksi rikoksesta, jota ei ole tehnyt. Etenkin pintapuoliseksi jäänyt Elisabethin lapsuuden pikakuvaus etäännytti, vaikka sinällään fantasian rakastajana ja kirjastonhoitajana olisin halunnut innostua vaarallisesta maagisesta kirjastosta, jossa kirjastonhoitaja käyttelee miekkaa. Kiinnostuin enemmän vasta kun velho Nathaniel Thorn saapui mukaan kuvaan viemään Elisabethia velhojen kuulusteltavaksi ja päähenkilöiden välinen vihollisista rakastavaisiksi -kemia ja keskinäinen huulenheitto herätti sympatiani.
Kaikkiaan Kirjojen tytär olisi ollut vielä parempi ripauksella lisää omaperäisyyttä ja tyypillisimpien kliseiden karsintaa (historiallisessa fantasiassa pakollista “päähenkilötyttö vihaa korsettia” kohtausta ilmankin tulisin toimeen). Mutta vetävä tapaus se on näinkin ja tarjoaa Liikkuvan linnan ystäville suorempaa romantiikkaa, joka Wynne Jonesilla jäi pidättyväisemmin rivien väliin. Nathanielin demoni Silas on asetelman tuttuudesta huolimatta sympaattinen ja kiehtova hahmo ja Rogerson pitää kerronnan sellaisessa vauhdissa, että pitkästymään ei ehdi. Joulunajan hyväntuuliseksi viihteeksi Kirjojen tytär on fantasiafaneille omiaan.
Arvio: ***1/2
Siniset helmet 