Pitkästä kirjailijanurastaan huolimatta Esko-Pekka Tiitinen on säilyttänyt hämmentävän kirkasotsaisen kirjailijanäänen. Sanonta on tuoretta, omaperäistä ja ammattimaisen hallittua, mutta Neljän tuulen paita herättää sellaisen olon, kuin joku pysäyttäisi kadulla ja yrittäisi samaan aikaan feissata rahaa ainakin viiteen eri hyväntekeväisyyteen. Tiitinen puolustaa romaanissaan sekä lukemista, maahanmuuttajia, että käsittelee isiongelmia, ja pakosti tulee sellainen olo, että hyviä aatteita olisi riittänyt ainakin kolmen kirjan aineksiksi.
Neljän tuulen paidan päähenkilö on Pekko, Lapin poika, joka ajattelee kaiken vähän liioitellun lappilaisesti porovertauksin. Tärkeintä elämässä on Pekolle pappatunturimopo, kunnes hän muuttaa äitinsä kanssa pois porotuntureilta ja kohtaa ihanan maahanmuuttajatytön Damlan, joka myös harrastaa mopoja. Turpiin tulee ajankohtaisesti Soldiers of Odineilta, mutta Pekko ja Damla pysyvät rohkeina.
Sitten kouluun saapuu eksentrinen kirjastonhoitaja Oili, joka jättää heille tyhjän kirjan, johon kirjoittaa oma tarinansa. He alkavat auttaa kirjastonhoitajaa bookcrossauksessa ja levittää esimerkiksi holokaustista kertovia romaaneja. Eräs paikallisista nuorista natseista on Oilin poika. Lisää perhedraamaa syntyy Pekon rauhanturvaajaksi lähteneestä isästä ja Damlan kadonneesta isästä.
Neljän tuulen paidan kieli on tuoretta, kerronta raikasta ja ihmissuhdekuvaukset hempeitä aidolla ja mutkattomalla tavalla. Aiheet ovat myös äärimmäisen päivänpolttavia ja tärkeitä. Nuortenkirjallisuudessa yleisten synkeiden dystopioiden ja kriisikuvausten keskellä kirjan yltiöpositiivisuus on virkistävää, mutta kyynisen kirjavinkkarin silmään hieman liian naiivia Nälkäpelissä otelleille nykyteineille.
Helmet-lukuhaaste 37: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
Arvio: ***
Siniset helmet 